11. Heikki Mäntylä (23.11.2001)

Heikki Mäntylä 23.11.2001 Luonnonfilosofian seura

Hyvät luonnonfilosofit,

Virtuaali-Kaukolle haluan viestittää: Olen edelleen sitä mieltä, ettei tiedon entropia voi saavuttaa arvoa nolla. Mutta samalla (kun olen miettinyt asiaa vähän tarkemmin) haluaisin oikeastaan perua kaikki ne epäilyni, joita olen esittänyt yhtenäisteorian ja kaiken selittävän teorian keksimisen mahdottomuudesta. Niitähän on jo keksitty aikojen alusta lukemattomia.

Mitä tällaiselta teorialta vaaditaan? Tietysti sitä, että teorialla voidaan kuvata ja selittää kaikki havaitut ilmiöt. Mitä tarkoitetaan sanalla "selittää". Useimmille se tarkoittanee kausaalisuhteiden osoittamista, eli teorian tulisi vastata kysymykseen: Mistä johtuu, että jotain tapahtuu? tai Mikä on seurausta mistä? Mutta tällaisia teorioitahan meillä on aina ollut! Kysymys on vain "causan" laadusta. Vanhimmissa oli jumalien ja sattuman osuudet ilmiöiden syinä (causa) merkittäviä, ja materialistisia kausaalisyitä oli niukasti. Kun tieteet erottuivat omiksi haaroikseen materiaalisten kausaaliselitysten osuus kasvoi; jumalten ja sattuman pieneni. Tieteelliseksi totuudeksi katsottiin sellaiset selitykset, jotka perustuivat vallitsevien tieteellisten teorioitten määrittämiin "hyväksyttäviin" causoihin. Samalla kuitenkin etäännyttiin ns. yhtenäisteoriasta, yhdestä universaaliteoriasta, joka kuvaisi kaikki ilmiöt, fysiikan mikrokosmoksesta makrokosmokseen ja biologiasta psykologiaan. Kukin tieteenhaara keskittyi omaan alueeseensa, kehitti oman terminologiansa ja omat paradigmansa. Kaiken selittävät teoriat olivat kuitenkin olemassa, selitykset vain olivat erilaisia. Tuntuu siltä, että eri tieteenalojen lähes ainoana yhteisenä tekijänä on viime aikoina ollut pyrkimys kohti teoriaa, joka olisi materialistinen, reduktionistinen ja deterministinen, eikä se tarvitsisi jumalia tai sattumaa. Jumalat olisi eliminoitava siksi, ettei uskontoa tai "uskomuksia" haluta hyväksyä moderniin tieteeseen ja sattuma siksi, ettei se edes tunnu oikealta "causalta".

Uskomuksien karsimisessa ei kuitenkaan ole oikein onnistuttu. Jumalat on toki saatu kammetuksi syrjään melko hyvin, mutta tilalle on tullut muita uskomuksia. Jumalan luomistyö on korvattu selittämättömällä Big-Bangilla. Jumalan voimat on korvattu neljällä selittämättömillä voimalla: gravitaatiovoimalla, sähkömagneettisella voimalla, heikolla ydinvoimalla ja vahvalla ydinvoimalla. Jumalan ohjaus on korvattu selittämättömällä evoluutiolla. Sielu on korvattu selittämättömällä geneettisellä informaatiolla ja selittämättömillä aivojen sähkö-kemiallisilla impulsseilla. Tällaisia uskomuksia sisältyy nykyteorioihin. Kun materia ja hiukkaset eivät riitä kaiken selittäjiksi, on pakko edelleen käyttää apuna abstraktimpia käsitteitä. Kutsutaanko niitä Jumalaksi vai joksikin muuksi, on periaatteessa makuasia. Jumala käsitteenä on kuitenkin ainakin siinä mielessä parempi, että sitä voidaan käyttää universaalisesti ja kaikissa tieteen haaroissa. Hankalaksi sen tekee se, ettei se suostu taipumaan matemaattiseksi kaavaksi.

Sattumaakaan ei ole onnistuttu poistamaan teorioista. Kvanttimekaniikka toi kiusallisen häiriön hyvään vauhtiin päässeeseen deterministisen kaiken teorian kypsymiseen. Kiusankappaleeksi muodostui kaksoisrakokoe ja fotonit, jotka käyttäytyivät välillä kuin hiukkaset ja välillä kuin aallot, joiden paikan ja liikemäärän yhtäaikainen määrittäminen oli ongelma, ja jotka suostuivat vain tilastolliseen kausaliteettiin. Selitysmallit ja tulkinnat tuntuivat tuovan takaisin aimo annoksen sattumaa ja jumalia. Pahinta kuitenkin tieteellisen totuuden kannalta oli huomio, että kokeen tekijä on itse osa koetta. Hän ei olekaan puolueeton ulkopuolinen tarkkailija, vaan ohjaaja, havaitsija, mittalaite ja tulkitsija. Näyttää siltä, että hän pelkästään havaitsemisellaan vaikuttaa lopputulokseen. Eihän tällaista voida hyväksyä tieteellisessä, (objektiivisessa), lopulliseen totuuteen pyrkivässä tutkimuksessa! Teoria kaipaa siis remonttia. Voi kuitenkin ennakoida, että teoria, jota voitaisiin testata kokeilla, joihin ei ihminen vaikuttaisi tai osallistuisi, vaikuttaa vähintäänkin haastavalta.

Mielestäni kaiken selittävät teoriat eivät ole periaatteessa paljon muuttuneet. Osalle ilmiöistä on keksitty konkreettisia ja komputationaalisia selitysmalleja, monien (ja nimenomaan fundamentaalisten) selitysten osalta on edelleen tyytyminen intuitioon, metafysiikkaan ja uskoon. Ihminen on aina uskonut päässeensä hyvin lähelle lopullista ratkaisua, erityisesti nyt, kun datan määrä lisääntyy huimaa vauhtia - useilla dekadeilla viimeisen sadan vuoden aikana. Datan ja informaation lisääntyminen ei kuitenkaan ollenkaan auta tässä pyrkimyksessä. Entistä tarkemmat tutkimusvälineet sekä tietokoneet tuovat luonnollisesti uusia piirteitä havaintojen laatuun ja datan käsittelyyn, ja sitä kautta tietoon, tieteen paradigmoihin ja teorioiden rakenteisiin. Ei ole kuitenkaan mitään todisteita siitä, että tiedon ja teorioiden kehitys kumuloituisi siten, että me lähenisimme ikäänkuin asymptoottisesti lopullista "oikeaa" kaiken teoriaa. Se, että teorioiden pohjalta on tehty sovelluksia, jotka toimivat odotetulla tavalla, ei vielä todista, että taustalla oleva teoria olisi "oikea". Kehitettiinhän tarkasti toimivia kelloja sellaisen astronomisen teorian (maakeskeisen) pohjalta, joka ei enää kelpaa tähtitieteilijöille. Toimiva atomipommikin aikaansaatiin sellaisen teorian avulla, joka ei enää vastaa modernin hiukkasfysiikan käsitystä aineen rakenteesta.

Tämän takia uskon, että teoriat muuttuvat ja korvautuvat uusilla loputtomasti, semminkin, kun datan ja tiedon määrän kasvaessa kysymysten määrä näyttää lisääntyvän nopeammin kuin vastaukset. Tämän voisi luulla masentavan "totuuteen" pyrkivän tiedemiehen intoa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Ehkä siksi, että tutkijat kuitenkin uskovat lähenevänsä totuutta, tai vain siitä yksinkertaisesta syystä, että ihminen on utelias ja kunnianhimoinen. Uudet kysymykset vaativat uusia teorioita ja uudet teoriat synnyttävät uusia sovelluksia ja uusia kysymyksiä.

Mihin nämä teoriat ja niiden sovellukset lopulta johtavat, on sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys. Vaikka hyvinvointi on kasvanut, monellakin mittarilla mitattuna, emme ilmeisesti ole asymptoottisesti lähenemässä myöskään totaalisen onnellisuuden paratiisillista tilaa. Häirikkönä on ihminen itse. Miksi? Siksi, että ainoa mikä tässä kasvuhuumassa ei näytä lisääntyvän, on ihmisen viisauden määrä. Sehän ei ole samaa kuin tiedon määrä eikä edes samaa kuin ns. älykkyys.

En yritä tässä keksiä omaa viisauden määritelmää. Sen olemusta ovat pohtineet monet filosofit, ja m.m. Pentti Huovisen Havukka-ahon ajattelija on osuvasti luetellut ja kuvannut viisauden eri lajeja. En malta olla siteeraamatta häntä.

"Tavallaan maapallossa on liiaksi viisautta, epäili Konsta luodollaan. - Sitä ei jakseta kaikkea käyttää, vaan turvottaa se nupopäät mustansinisiksi... Viisausopin lajit on: kaukoviisaus, jota on minulla hyvin paljon. Mitä se on? Se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvalle suotu. Jolla siitä on niin pitäkööt hyvänään! Mutta tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa; asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maalimanranta kevyt kiertää..." " Sitten on teoreettinen viisaus, jota on sanomalehissä ja vaikka missä. Siinä asia kuvitellaan yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille... Teoreettinen viisaus on kaukoviisauven veljenpoika, mutta linssi on vaivasempi..."

" Käytännön viisaus on sitä, kun vanha kalttopääkettu juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä. Mutta polulla voi olla ketunrauta... Vaan jos on lisäksi hyvä vainu, niin varmasti pärjää, paitsi jänis, joka menee mielellään lankaan, jos se on etevästi laitettu, vaan ei töherön käsialaa."

"Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä. tässä lajissa on ihminen viisaimmillaan... Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin..."

Onko tähän enää mitään lisättävää? - Ei varmaankaan. Sopiiko Konsta Pylkkäsen näkemys tähän päivään? - Kuin nyrkki silmään: Jälkiviisauden harrastus ei ole muuttunut aikojen saatossa, ja kaukoviisaus on edelleen "harvalle suotu". Teoreettisen viisauden linssi on kuitenkin entistä "vaivaisempi" materialistisen ajattelun kahlitsemana, ja käytännön viisaus näyttää kuristuvan datatulvan (jota en suostu kutsumaan tietotulvaksi tai edes informaatiotulvaksi) sekä tekniikan ja markkinavoimien otteeseen. Antti-Veikko Perheentupa, Kullervo Rainio sekä keskustelu-veljekset Erkki Vasama ja Veikko Salovaara ovat viimeisimmissä sähköpostimietiskelyissään ilmaisseet vakavan huolensa tästä kehityksestä. Yhdyn heidän huoleensa. Jääkö maailmaan lopulta enää jälkiviisaitakaan viisastelemaan?

Olen optimisti, ja uskon, että jää ja uskon lisäksi, että kaukoviisaudenkin on pakko lisääntyä. Miksi? Siksi, että ihminen on kuitenkin lopulta homo sapiens eikä kone. Tätä eivät nämä materialismiin uskovat huomaa, koska heille ihminen on kone tai mekanismi, sattumanvaraisesti syntynyt ja kehittynyt. Tällaiset "uskovaiset" eivät usein edes huomaa omiin uskomuksiinsa sisältyviä paradokseja. Viimeisin kuulemani tuli prof. Anto Leikolan suusta seminaarissa 14.11.2001: "Jumalan kuvasta geenikartaksi". Leikola totesi esityksessään m.m.: ..."tietyt emotionaaliset seikat ovat olleet esteenä ihmisen hyväksymiselle mekaaniseksi koneeksi..." Mieleen tuli heti kysymys: Miten ihminen voi suhtautua johonkin emotionaalisesti jos hän on mekaaninen kone? Onko koneella emootioita? Leikolan vastaus tuli hetken kuluttua: "Ihminen on aina haaveillut tekevänsä koneen, joka olisi kuin ihminen. Vasta elektroniikka on tehnyt tämän mahdolliseksi..." Tämä taas herätti jatkokysymyksiä. Tuoko elektroniikka mekaaniseen koneeseen hengen, emootiot ja haaveet? Miksi kone haaveilee tekevänsä koneen joka olisi samanlainen kuin se itse? Miksi kone yleensä haaveilee? Miksi käytetään sanoja "emootiot" ja "haaveilla", jotka poikkeavat materialistisesta terminologiasta? Sehän viittaa jo pahasti irrationaaliseen ja metafysiikkaan!?

Siis, kun uskon, että ihminen ei ole kone vaan "viisas ihminen", uskon myös, että hän lopulta huomaa tämän itsekin ja välttää tuhoamasta itsensä. Jos hän ei sitä kuitenkaan huomaisi, hän ehkä olisikin vain kone, vieläpä huono ja muulle ympäristölle tuhoisa mekanismi, ja ansaitsisikin tulla tuhotuksi. Mitään erityistä vahinkoa ei tällaisen koneen tuhoutumisesta olisi, päin vastoin.

Ei luulisi kuitenkaan olevan aivan mahdotonta oivaltaa lopulta, ettei kaikki vastauksia voida löytää rationaalisen ja materialistisen ajattelun kautta. Erilaiset uskomukset jäävät aina riitelemään keskenään. Ei myöskään tunnu kestävältä ajattelulta (ei edes oikein rationaaliselta), että sulkemalla pois intuitio sekä kaikki mystinen ja irrationaalinen, lähestyttäisiin totuutta. Lohduttakoon kuitenkin myös materialisteja se, että lopullinen totuus jää lopulta kaikilta aina saavuttamatta, niin materialisteilta kuin muiltakin. Tähän meidän on tyytyminen.

Pohtii

Heikki Mäntylä