24. Tarja Kallio (29.1.2002)

Tarja Kallio 29.1.2002 - Luonnonfilosofian seura

Hyvät luonnonfilosofit

Veikko Salovaara lähetti Futurassa julkaistua Antje Jackélenin Tekno sapiens artikkelia refoivan sähköpostikirjeen, jota Kullervo Rainio kommentoi. Jotta Jackelén saisi itse puhua puolestaan liitän oheen alkuperäisen artikkelin, jota monetkaan eivät varmaan ole Futurasta lukeneet. (Jutun suomentaja on Futuran päätoimittaja Tapio Tamminen, jonka arkistoihin pääsen helposti käsiksi)

Olen liittänyt postituslistaani uuden osoitteen ahti.lampinen@pp.inet.fi . Ahti Lampinen on hakenut seuran jäsenyyttä. Sain häneltä luettavakseni mielenkiintoisen kirjoituksen, jossa käsiteltiin mm. K.V. Laurikaisen, W. Paulin, C.G Jungin, Harald Atmanspacherin ja Hans Primasin ajatuksia.

Terveisin,

Tarja Kallio

Jumalan kuvasta Tekno Sapiensiksi1

Antje Jackelén

Mies kaatuu tyhjään uima-altaaseen. Miehen ruohonleikkuri putoaa hänen mukanaan ja katkaisee hänen oikean kätensä. Kahdeksan vuotta myöhemmin mies toteaa: ”En kaipaa enää alkuperäistä kättäni”. Mies on saanut menetetyn tilalle keinotekoisen käden. Kuusi mikroprosessoria, paljon silikonia, puhumattakaan niistä sähkömoottoreista ja kaapeleista, joista hänen proteesinsa rakentuu, silti mies tuntee niiden olevan osa häntä itseään (Klein 2000, 64).2

Kun silikonia yhdistetään hiileen, homo sapiens on muuttumassa tekno sapiensiksi, ja me olemme todistamassa uuden inhimillisen olennon aamunkoittoa – näin ainakin, jos uskomme joihinkin populaareihin tieteiskirjoituksiin.

Pyrin tässä lyhyessä johdattelevassa artikkelissa vastaamaan kahteen peruskysymykseen: Mitä on tapahtumassa? Minkälaisia implikaatioita prosessista voi olla uskontotieteellisestä näkökulmasta?

Mitä on tapahtumassa?

Elektroniikan ja ihmisen yhdistämisessä ei sinänsä ole mitään uutta. Ihmisiin on 1950-luvulta lähtien asennettu sydämentahdistimia. Vaikka nämä tahdistimet vaikuttavat ihmisen sydämeen, persoonallisuuden symboliseen keskukseen, näiden tahdistimien asentamisessa ei sinänsä ole mitään kyseenalaista. Kysymys on enemmän tai vähemmän normaalista lääketieteellisestä toiminnasta. Tilanne voi kuitenkin muuttua, kun puhutaan selkäytimen yhdistämisestä aivoihin asennettaviin lisälaitteisiin. Kun koneet yhtäältä kontrolloivat ruumiin ja aivojen toimintoja – kuten esimerkiksi ihmisten sairastaessa Parkinsonin tautia - ja toisaalta aivotoiminnot kontrolloivat halvaantuneen ihmisen elektrodisia koneita, jotakin olennaisesti uutta on tapahtumassa.

Kun puhutaan neuroimplanttien kehityksestä ja sovellutuksista, esiin nousee väistämättä kysymys: mikä on tämän kaiken tarkoitus? Tarkoituksesta puhuttaessa, on tähdennetty ainakin kolmea eri käsitystä. Ensimmäisenä ja ilmeisesti vähiten ongelmallisena päämääränä on pidetty onnettomuudessa vahingoittuneen jäsenen korvaamista. Toisena päämääränä voidaan pitää ihmisen synnynnäisten puutteiden kompensointia – tässä on kysymys niin sanoakseni luonnon korjaamisesta. Kolmanneksi päämääräksi on esitetty skenaariota, jossa sairailla ihmisillä tehdään kokeita, jotta terveiden ihmisten tilaa voitaisiin kohentaa – tässä on kysymys luonnon parantamisesta niin sanoakseni. Tuleeko aika, jolloin on normaalia käyttää neuroprosessoreita henkilökohtaisen ruumiillisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen? Milloin homo sapiens täydentyy ja ehkä lopulta korvautuu tekno sapiensilla?

Visionaarit unelmoivat neuroprosessoreista, jotka parantavat muistia ja tietoisuutta. Kriitikot pelkäävät ajattelun vapauden puolesta, ihmisen yksilöllisen persoonan tuhosta. Jotkut unelmoivat ajasta, jolloin ihmistä ei enää voida erottaa niin sanotusta tekoälystä. Toiset unelmoivat ihmisten mielet yhdistävästä internetistä, maailman laajuisesta superaivosta, joka välittäisi reaaliaikaista dataa ihmisten aivojen välillä.

Vartuin aikuiseksi George Orwellin vuoden 1984 aikana. Bostonilainen tekoälytutkija Ray Kurzweil (1999)3 on määritellyt uudeksi taitekohdaksi vuoden 2029, jolloin ”ihmisen ja koneen”, hermoverkkojen ja mikroprosessoreiden, välisestä vuorovaikutuksesta tulisi ”luonnollista”. Tuolloin tietokoneiden väitetään olevan tietoisia, ja niiden vaatimukset ovat pitkälle hyväksyttyjä. Noin 70 vuotta myöhemmin software-ihmisten lukumäärä tulee jo ylittämään huomattavasti tavallisten ihmisten määrän. Ne, jotka eivät hyödynnä neuroimplantteja, eivät voi käydä mielekästä dialogia ihmisten suuren enemmistön kanssa. (Kurzweil 1999).

Neuroproteesien kehitys antaa aihetta toivoon, mutta myös epäilyyn. Luonnolliset hermoverkot tulevat todennäköisesti pysymään pitkään laadullisesti ylittämättöminä verrattuna niiden keinotekoisiin kilpailijoihin tai partnereihin. Tämä perspektiivi tulee luultavasti palauttamaan villeimmät odotukset jossakin määrin realistisemmalle tasolle. Toisaalta hermojärjestelmän täydentäminen elektronisilla implanteilla näyttää hyvin kiehtovalta. Sähköisten implanttien asentaminen synnynnäisesti kuuroille lapsille voi ainakin teoreettisesti parantaa kuurouden tulevaisuudessa. Tämä voi näyttää toivottavalta skenaariolta. Se johtaisi siihen, että viittomakielestä tulisi lopulta kuollut kieli latinan tavoin. Tätä monien tutkijoiden tavoittelemaa näkymää ei kuitenkaan välttämättä pidettäisi kuulovammaisten yhteisössä kovin toivottavana kehityksenä (Klein 2000, 72,74).4

Maailma on ehkä käymässä liian kompleksiseksi kivikautisille aivoillemme. Tarvitsemme apua. Neuroprosessori näyttää lupaavan uuden teknosfäärin, ja kiusausta on luultavasti liian vaikea vastustaa. Kuten aina tämänkaltaisten ilmiöiden yhteydessä, olemme nytkin tekemisissä faktojen ja fiktioiden kanssa. Ihmismielen ja tietokoneiden synteesissä (tai symbioosissa!) on vielä paljon science-fictionia. Intuition fuusioiminen tietokoneen tarkkuuteen ja nopeuteen ei ole vielä lähisukupolvien aikana realisoitavissa. Mutta jos jonakin päivänä neuroprosessori alkaa muistuttaa ihmisen aivojen kapasiteettia, silloin muistot, tieto, ominaislaadut, itse asiassa koko persoonallisuus voitaisiin siirtää prosessorille. Tietoisuus voitaisiin monistaa ja säilyttää – onko tämä tie kuolemattomuuteen? Visio ainakin muistuttaa Frank Tiplerin (1994) 90-luvun alussa esittämiä ajatuksia kuolemattomuuden fysiikasta.

Toisaalta voin ymmärtää näiden näkymien synnyttämiä pelokkaita reaktioita: on lohduttavaa tietää, että en tule olemaan elossa silloin kun tästä tekno sapiens- visiosta tulee todellisuutta, jos siitä koskaan tulee. Toisaalta neuroproteesien ja neuroprosessoreiden yhdistäminen ihmiseen näyttää toteuttavan liian monia unelmia, jotta nämä visiot voitaisiin helposti unohtaa. Kaiken kaikkiaan ne muistuttavat messiaanisen ajan merkkejä, ainakin Matteuksen evankeliumin mukaan. Kun Johannes Kastaja oli vankilassa ja kuuli, mitä Jeesus oli tehnyt, hän lähetti sanan seuraajilleen ja kysyi, ’Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaa? Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia.” (Matteus 11: 2-6, UT)

Tässä mielessä kehitystä kohti tekno sapiensia voitaisiin pitää askeleena kohti Jumalan valtakuntaa. Mitä muuta voisimme sanoa, kun rammat kävelevät, sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja kuolleet ovat ainakin virtuaalisesti elossa. Tähän asti evankeliumin vaatimukset ja teknisen kehityksen päämäärät näyttävät olevan täydellisesti harmoniassa. Olen kuitenkin enemmän huolissani evankeliumin viimeisestä vaatimuksesta, hyvistä uutisista köyhille. Ketkä hyötyvät tästä teknologisesta kehityksestä, ja ketkä maksavat sen kustannukset?

Näitä asioita käsittelevässä 25-sivuisessa populaarissa tieteellisessä raportissa (GEO 6/2000, 54-78)5 mainitaan, että Vietnamin sodan veteraanit ovat toimineet hyvänä tutkimusaineistona ja neuro-proteesien kehityksen testaajina. Kaikki tekstissä nimeltä mainitut neuroproteesien kehittämisen ja sovellutusten parissa työskentelevät asiantuntijat ja tutkijat ovat miehiä. Raportti esittelee 12 ihmistä, joiden kehoon on asennettu high-tech -elektroniikkaan perustuvia varaosia. Heistä kahdeksan on miehiä ja kaksi poikia, heistä kuusi esitellään nimellä, kahta poikaa ja kahta miestä ei mainita nimellä. Kaikkien näiden 10 miehen kohdalla hoito on onnistunut. Naisia potilaista on vain kaksi. Heistä yksi mainitaan nimeltä, toinen esitellään Parkinsonin tautia sairastavana anonyymina potilaana, joka kärsii aivoihin asennetun elektrodi-hoidon jälkeisestä depressiosta. Ehkä tämä on vain sattumaa. Ehkä ei.

Toisilla on mahdollisuus päästä osallisiksi kaikista näistä uusista teknologioista, toiset jäävät niistä osattomiksi. Tämä tarkoittaa ainakin valtavia sosiaalisia kustannuksia ihmiskunnalle, äärimuodossa kehitys voi johtaa siihen, että ihmislaji jakautuu eri haaroihin. Vaikka sosiaalisia kustannuksia ei otettaisi huomioon, kehityksen vaatimat energiakustannukset voivat osoittautua melko mittaviksi (Jonas 1984, 329, 336). Kestääkö maapallo ekosysteeminä tämän kehityksen, vai kiihdyttääkö se niitä ponnistuksia, joita tehdään maan ulkopuolisen elämän mahdollisuuksien tutkimiseksi.

Keskustelun implikaatiot teologisesta näkökulmasta

Teknisestä näkökulmasta tarkasteltuna ihmiset ovat evoluution virheitä: heidän on nukuttava ja syötävä, he ovat huonomuistisia, he ovat usein väärässä ja he sairastelevat. He kuolevat ja näyttävät silloin menettävän kaiken, kaikki ne tiedot ja taidot, jotka olivat niin hankalia saavuttaa, kehittää ja ylläpitää. Pitäisikö meidän todella hyväksyä tällainen suunnaton tuhlaavaisuus? Joudummeko pian uudenlaisen debatin todistajiksi, keskustelun jonka aikanaan muotoilivat Samuel Clarke ja Gottfried Wilhelm Leibniz Jumalasta huonona kellonrakentajana (Alexander 1956). Näyttää siltä, että viisaan Jumalan olisi pitänyt organisoida inhimillinen olemassaolo vähän tehokkaammaksi.

Jos haluaisimme saavuttaa tällaisen tilanteen, jota pidän kaikkea muuta kuin ideaalisena – eikö meidän olisi hyvä sijoittaa mikrosiru tai pari aivoihimme, jotta Britannican ensyklopedia, mikä tahansa sanakirja, kaikki kirjahyllymme luetut ja lukemattomat kirjat ja kaikki yliopiston kirjastot olisivat olennainen osa muistiamme ja ajatteluamme. Suunnaton tietomäärä, erilaiset kielet kuvitelkaa miten ne olisivat jatkuvasti hallussamme – miten täydellinen varustautumisemme johtaisi ihmeellisen oppineisiin ja perusteellisiin tietoihin pohjautuviin keskusteluihin. Kuka haluaisi vastustaa tällaista kehitystä? Kenellä olisi varaa kieltäytyä siitä, jos se kerran osoittautuu todelliseksi mahdollisuudeksi? Tämä logiikka vaikuttaa vastustamattomalta: “Kun robotit muuttuvat todellisiksi ajattelijoiksi, ihmiset voivat kilpailla heidän kanssaan vain käyttämällä aivoihin asennettavia tietokoneita”, kuten Kevin Warwick (2000) Readingin yliopistosta Britanniasta on sen muotoillut

Olisi tietysti häpeällistä menettää kaikki tuo suunnaton tietomäärä, vain biologisen kuoleman vuoksi. Kaiken kaikkiaan kehomme näyttää olevan hyvin tehoton ja arvaamaton väline näin suuren tietomäärän säilyttämiseen. Tästä näkökulmasta on todella vaikeata vastustaa kehitystä kohti post-biologisia olentoja. Tulokset vaikuttavat lupaavilta: voimme voittaa lihallisuutemme asettamat rajoitukset henkisille kyvyillemme; samalla voimme säästää suuren osan fyysisen terveydenhuollon suunnattomista kustannuksista, jotka aiheuttavat kasvavia ongelmia monissa maissa. Miksi emme rakentaisi täydellisempää ihmistä tekno sapiensia, jonka kovalevy voitaisiin korvata ja software olisi kopioitavissa ilman merkittäviä menetyksiä. Kuten Tipler (1995) asian sanoo: älyllisen elämän evoluution seuraava askel muodostuu informaatiota prosessoivista koneista. Tiplerille ja muille hänen kaltaisilleen ajattelijoille humaanisuuden tuhoaminen on jatkuvaan edistykseen pyrkimisen looginen seuraus. Olemme menossa kohti ihmisen jälkeistä aikaa. Tai voimmeko pitää tätä post-ihmistä enää ihmisenä, onko sillä enää mitään tekemistä ihmislajin kanssa?

On toissijaista tapahtuuko jotakin tällaista 30, 300 tai 3000 vuoden kuluttua, mahdollisesti realisoitavissa olevan vision valta on jo sinänsä hyvin voimakas. Se ihastuttaa ja pelottaa – ja sitä käytetään jo populaarin taiteen parissa. Matrixelokuva2 antaa hyvän esimerkin scifi-elokuvien dystopioista ja teologisista painotuksista. Elokuvissa virtuaalinen todellisuus painottuu aineellisuuden kustannuksella – ratkaisevat tapahtumat tapahtuvat kyberavaruudessa – nämä samoin kuin akkujen varassa toimivat ruumiit viittaavat sellaisiin elementteihin, jotka ovat äärimmäisen haastavia sekä inhimilliselle mielikuvitukselle että moraalisille arvoille.

Me voimme kysyä: onko teologeilla syytä huolestua ihmislajin tulevaisuudesta? Jotkut kiistävät huolen monista eri syistä. Olen kuullut jonkun siteeraavan Jeesuksen sanoja, “Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa” (Matteus 6: 34 UT) Ja todellakin tämä post-biologinen skenaario koskee hyvin kaukaista tulevaisuutta. Toiset väittävät vakavammin, että tärkein inhimillisen elämän tekijä ei ole immanentti evoluutio ja tämän evoluution päättyminen. Pikemminkin huomion keskipisteenä pitäisi olla elämä itsessään, ei inhimillinen elämä sen kapeassa muodossaan. Sitä paitsi elämän määrittely suhteessa sen biologiseen perustaan pitäisi jättää avoimesti uudelleen tarkistettavaksi. Olemme tottumassa puhumaan elämästä myös sen ei-biologisessa mielessä, kuten kertomusten, kirjojen ja musiikkikappaleiden elämästä. Tämä voisi edesauttaa valmistautumista post-biologiseen elämään elämänä.

Tässä mielessä voitaisiin väittää, että persoonan määrittelyä pitäisi tarkistaa siten, että persoona ei välttämättä ole identtinen ihmisen biologisen entiteetin kanssa. Elävää olentoa ei tarvitse samaistaa sen biologiseen alkuperään. Tässä suhteessa visio tekno sapiensista tai sen reaalinen mahdollisuus ei aiheuttaisi mitään vakavia teologisia ongelmia. Kuitenkin joitakin teologisia kysymyksiä on tarkasteltava syvällisesti – eikä vähiten inkarnaation tulkintaa. Samoin sellaisia käsityksiä ja ideoita, kuten vapautta, tunteita, arvokkuutta, syntiä ja monia muita pitäisi tulkita uudelleen ja tarkentaa.

Evoluution päämäärä

Biologisesti evoluutio toimii mutaatioiden kautta, valitsemalla ja adaptaatiolla. Biologisin termein näihin käsitteisiin ei liity arvoja. Meillä on taipumus kuitenkin liittää tiettyjä arvoja evolutionaarisiin prosesseihin. Siten me puhumme adaptaatiosta, mutta ymmärrämme sen usein asioiden tilan kohentumisena. Tämä sopii erityisesti inhimilliseen evoluutioon, jolloin evoluutio on ymmärretty onnistuneeksi kehitysprosessiksi, esimerkiksi tietoisuuden, ymmärryksen, kielen, tietynlaisen moraalisen vastuullisuuden, totuuden käsittämisen, kauneuden ja hyvyyden, valinnan vapauden ja henkisyyden lisääntymiseksi (ks. Peacocke 1989, 16).

Mielestäni ei ole kovin mielekästä puhua luonnon evoluutiosta vastakkaisena prosessina tekno-evoluutiolle – ikään kuin evoluutio olisi ollut täysin luonnollinen prosessi johonkin historialliseen hetkeen saakka ja muuttunut sitten inhimillisen teknologian säätelemäksi prosessiksi. Pikemminkin olisi syytä puhua luonnollisen ja teknisen evoluution monimutkaisesta interaktiosta. Keskittymällä luonnon ja tekniikan suhteisiin teemme paremmin oikeutta prosessille joka on toiminut jo pitkään, ja samalla emme romantisoi luontoa tavalla, joka tekee tieteellisen ja teknologisen kehityksen arvostuksen äärimmäisen vaikeaksi.

Sekä luonnontieteiden että teologian näkökulmasta ihmiset ovat epätäydellisiä ja puutteellisia. Niiden tästä tekemät johtopäätökset poikkeavat toisistaan huomattavasti. Luonnontieteet sanovat: ihmisiä on korjattava paranneltava. Teologia sanoo: ihmiset tarvitsevat anteeksiantoa ja transformaatiota. Luonnontieteet pyrkivät saavuttamaan informaation prosessoinnin optimisaation. Teologia pyrkii kokonaisvaltaisuuteen, pelastukseen tai theosikseen. Luonnontieteissä asioita tarkastellaan asteikolla hyvä - parempi (mitattavissa olevin suurein). Teologia tarkastelee asioita perspektiivillä vanha uusi (vanha luominen – uusi luominen). Teknoluonto näyttää kuitenkin tarjoavan myös uusia moraalisia näkymiä, esimerkiksi oikeuteen, oikeudenmukaisuuteen. Teknoluonnon toteuttamat päätökset näyttävät eliminoivan monia ihmisten päätöksistä johtuvia epäoikeudenmukaisuuksia, koska ne voivat ottaa huomioon jokaisen tosiseikan, eivätkä ne unohda mitään. Ne ylittävät näin henkilökohtaiset preferenssit ja ennakkoluulot – siten ne lupaavat uutta uljasta maailmaa.

Evoluution päämäärän näkökulmasta nämä luonnontieteen ja teologian väliset erot kulminoituvat kahteen kysymykseen: Mitä me pidämme inhimillisen identiteetin ytimenä, ja miten me arvioimme ihmislajin aseman evoluution ketjussa? Onko inhimillisen identiteetin olemus kiteytettävissä informaation prosessoinnin maksimoinniksi vai vaihtelevien elementtien epätäydelliseksi yhteenliittymäksi? Sitä paitsi se mitä me mahdollisesti pidämme evoluution päämääränä riippuu myös meidän kosmologiastamme, käsityksestämme ihmislajin asemasta universumissa. Ehkä me lopulta päädymme muotoilemaan toisenlaisen anthroopisen periaatteen, sellaisen joka sopii mikrotasolle. Anthroopinen kosmologinen periaate perustuu kosmologisten vakioiden hienosäätöön. Tekno sapiensia koskeva mikrotason anthroopinen periaate näyttäisi perustuvan elektroniikan ja aivojen väliseen hienosäätöön.

Kuolemattomuus, kuolema ja ylösnousemus

Biologinen evoluutio on jo auttanut tulkitsemaan uudelleen vaikeata raamatullista kohtaa siitä, että "synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23). Kuvainnollisesti puhuen kuolema seurauksena Jumalasuhteemme rikkomuksesta on mielekästä. Biologisesti ajateltuna pikemminkin päinvastainen on totta: Jumalan säätämä biologinen kuolema merkitsee mahdollisuutta Jumalan uusien elämänmuotojen luomiseen (Peacocke mts. 13-16).

Tekno sapiens muuttaa ilmeisesti kuoleman perspektiiviä vieläkin enemmän. Se mitä me pidämme kehityksen päämääränä, avaa oven erikoislaatuiseen kuolemattomuuteen, persoonallisuuden säilyttämiseen ja ihmisen historiaan välineessä, joka ei ole ihmisen fyysinen ruumis.

Kristillisen teologian näkökulmasta tämä tuottaa joitakin ongelmia. Me uskomme kuolleiden ja elävien ylösnousemukseen, sanotaan apostolisessa uskontunnustuksessa – joissakin versioissa jopa ruumiin tai lihan ylösnousemukseen – tämä heijastaa olennaista osaa kristillisestä traditiosta. Kuka on ylösnousseena ja mihin, jos historia kääntyy pääosin post-ihmisen tai post-biologiseen aikaan? Tässä on teologeille selviteltävää.

Tulevatko mielen siirrot ja purkamiset tietokoneisiin korvaamaan elämän, kuoleman ja pelastuksen? Merkitseekö tämä kaikki conditio humanan loppua? Kuolevaisuuden päättymisellä tai ainakin muuttumisella olisi todennäköisesti fundamentaalisia seurauksia kulttuurille. Yhtäältä koko kulttuurimme on ymmärretty kuolemanpelon sublimoinniksi (esim. Bauman 1992). Toisaalta myös kuolemattomuutta pidetään painajaisena, joka on vaivannut ihmiskuntaa jo vuosisatoja. Tästä on osoituksena esimerkiksi Ahasueruksen legenda vaeltavasta juutalaisesta. Tuleeko kulttuuri katoamaan kuoleman mukana? Mitä tapahtuu kielelle, jos kommunikointi tapahtuu suoraan aivoista aivoihin? Mihin ihmiselämän radikaali pidentäminen johtaisi? Kenen elämää pidennettäisiin tai ketkä olisivat kuolemattomia? Luultavasti ihmisten korvaamisen määrä alenee huomattavasti tai lähenee nollaa, ellei avaruuden massiivinen kolonisaatio muuta skenaariota syvällisesti. Myöhemmin kaikki tietyn sivilisaation yksilöt tuntisivat toisensa. Siten yllättävyys ja ihmetys eivät olisi enää osa inhimillistä todellisuutta, kuten Hans Jonas (1984, 47) tähdensi jo 1970-luvun lopulla.

Myös käsitykset keskimääräisestä eliniästä muuttuvat enemmän tai vähemmän merkityksettömiksi. Kaikkia elämän ja kuoleman kysymyksiä mitataan uudella aikaparametrillä. Kun silikonijohdannaiset syrjäyttävät hiiliyhdisteet, käsitykset siitä mitä sukupolvien ikä tai elinikä merkitsevät muuttuvat radikaalisti tai jopa kokonaan. Näitä laajoja muutoksia on hankala ennakoida.

Antropologisia elementtejä

Mikä on ihminen kristillisen tradition mukaan? Kuuluisa vastaus Genesiksen ensimmäisessä osassa kuuluu: “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (Genesis 1:27, VT). Tästä teologia on johtanut erilaisia tulkintoja, mitä imago deinä, jumalan kuvana oleminen merkitsee

Ortodoksinen traditio korostaa tavallisesti, että antropologia on ymmärrettävä inkarnoituneen Jumalan ylistyskuvana. Ylösnoussut Kristus viittaa oikeaan ihmisen ymmärrykseen. Vaikka ihminen on epätäydellinen, hän säilyy aina ikonina, todellisena jumalallisena ikonina. Länsimainen perinne on kiinnittänyt paljon huomiota ihmisen etääntymiseen alkuperäisestä jumalankaltaisuudesta, samoin se on kehittänyt erilaisia käsitteitä kerran tuhotun jälleen palauttamiseksi. Tästä syystä sekä armopelastuksen että itsensä ja maailman kehittämisen ideat ovat niin keskeisiä klassisessa länsimaisessa ajattelussa. Erityisesti protestanttisessa traditiossa on korostettu henkilökohtaista vastuuta. Yksilön odotetaan tekevän moraalisia ja eettisiä päätöksiä Raamatun ja kristillisen yhteisön avustamina, samoin omatuntonsa ja älynsä avulla. Vastaavalla tavalla Philip Hefner (1993) on opettanut meitä tarkastelemaan ihmisiä luotuina kanssa-luojina.

Mutta miten me voimme nähdä Jumalan kuvan Tekno Sapiensissa? Jos kehitys etenee homo sapiensista tekno sapiensiin, onko määriteltävissä taitekohta jolloin luodusta kanssa-luojasta tulee itse-suunnitteleva insinööri? Tuleeko luotu kanssa-luoja kadottamaan identiteettinsä, koska luodun olennon itse-ymmärrys katoaa ja luovuuden moni-ilmeisyys kaventuu tarkoittamaan ainoastaan teknistä luovuutta? Tai onko määriteltävissä ajankohta jolloin luotu kanssa-luoja muuttuu kyborgiksi tai joksikin vastaavaksi olioksi? Luulen että tässä on kysymys suunnasta, joka ei ole pelkästään ihmisten järjestettävissä. Hyväksymmekö sen, että on olemassa jotakin joka ei ole hallittavissa ihmisissä/luonnossa/kulttuurissa. Jos vastaamme tähän kyllä, kuinka määrittelemme sen mikä ei ole hallittavissa ja minkälaisen arvon annamme sille? Kuka omistaa ruumiimme, kudoksemme, solumme ja geenimme, ja kuka omistaa ne jos tai kun tekno sapiens syrjäyttää homo sapiensin .

Ihmistä persoonana ei voi täysin selittää geenien homogeenisena entiteettinä tai biologisena yksikkönä, jolla on mentaalisia kykyjä. Inhimillistä identiteettiä kuvattaessa on tarkasteltava myös erilaisia tapoja ja sfäärejä ihmisten suhteessa todellisuuden eri aspekteihin. Kuinka me voimme sitten päätyä yhteisymmärrykseen tällaisista erilaisista ihmisen olemisen dimensioista? Eräs mahdollinen kuvaustapa, joka ottaa huomioon joitakin näistä dimensioista, olisi tarkastella ihmistä homo liturgisuksena, homo faberina ja homo ludensina. Homo liturgisus tulee lähelle itäisen ortodoksisen tradition ideaalipersoonaa. Häntä ympäröi tietty mystifikaatio: pappi rukoilee ikonostasiksen tuolla puolen, tavallisten ihmisten näkymättömissä; kirkossa on symboleja joita ei ole helppo ymmärtää; ja pyhä kieli on kaukana nykyisestä jokapäiväisestä kielestä. Homo liturgisuksen päämäärä itäisessä antropologiassa on ankkuroitunut lujasti theosiksen käsitteeseen, eräänlaiseen jumalallistamiseen. Tähän verrattuna länsimainen kristillinen antropologia korostaa usein päinvastoin radikaalia Jumalan ja ihmisten välistä eroa. Länsimainen ideaalipersoona ei olekaan homo liturgisus vaan homo faber, tekevä ihminen joka on ihastunut teknisten välineiden käytöstä ja jolla on pikemminkin insinöörin asenne elämään kuin mystikon. Tässä liturgisena keskuksena ei ole mysteerinen ja salattu vaan kerygma, evankeliumia selventävä julistus. Nyt, kuten Max Frisch (1977) on osoittanut kuuluisassa romaanissaan, homo faber on traaginen hahmo, ainakin silloin jos häntä ei täydennä homo ludens, leikkivä ihminen (Huizinga 1940). Homo faber säilyy traagisena hahmona niin kauan kun hän ei löydä itseään homo ludensina, leikkivänä olentona, olipa leikki sitten sekulaareja pelejä, musiikkia tai taidetta, tai pyhän liturgian pyhää toimitusta. Tässä on vain kolme esimerkkiä. Muut voisivat lisätä tätä antropologista kompleksisuutta. Mutta tässä on sanottu jo tarpeeksi nostattamaan kysymyksen: Kuinka tekno sapiens voi koskaan saavuttaa näiden eri dimensioiden integraation, joka määrittää ihmisenä olemista? Kuinka hän voisi tehdä sen? Onko tekno sapiensin näkökulma väistämättä reduktionistinen? Tai ehkä pikemminkin toisinpäin: voiko tekno sapiens tehdä oikeutta sille kompleksisuudelle johon homo sapiens pyrkii, vaikka liian usein epäonnistuukin siinä.

Lopulta antropologian on kohdattava kysymys omasta situationaalisuudestaan. Minkälaisen perspektiivin valitsemme antropologiallemme – maailman sisäisen vai kosmisen? Minusta näyttää siltä, että nykyisin maailmankaikkeutta tarkastelevien ja antropologiaa tutkivien tieteiden välillä on liian syvä kuilu, olipa kysymys sitten biologisesta, lääketieteellisestä, filosofisesta tai teologisesta antropologiasta. Monet antropologiset diskurssit eivät kyseenalaista riittävästi niiden omia antroposentrisiä tai geosentrisiä lähtökohtiaan. Tämän kapean perustan ylittäminen näyttää olevan ensimmäinen askel maaperän valmisteluun, jotta voisimme päästä hedelmälliseen diskurssiin näistä asioista, jotka liittyvät tekno sapiensin vähittäiseen luomiseen.

Tässä lyhyessä paperissa olen maininnut muutamia faktoja ja visioita emergoituvasta neuroteknologiasta. Samoin olen tarkastellut joitakin tähän liittyviä antropologisia seuraamuksia. Näin toimimalla olen varannut itselleni etuoikeuden kysymysten tekoon pikemminkin kuin vastausten antamiseen. Minusta tämä on välttämätön lähestymistapa tulevaisuuden skenaarioon, jota me näytämme toteuttavan. Tuota tulevaisuutta toteuttaa suhteellisen pieni ihmisjoukko, mutta se tulee vaikuttamaan ihmisten suuren enemmistön elämään. Nämä kysymykset ovat myös hyvä tapa herätellä keskustelua. On sinänsä tärkeätä olla selvillä näistä kysymyksistä. Mutta meidän on päästävä paljon pitemmälle kuin tähän.

Lähteet

Alexander, H.G. (ed.) (1956): The Leibniz-Clarke Correspondence. Together with Extracts from Newton’s Principia and Opticks. Edited with Introduction and Notes. Manchester UP, Manchester:

Bauman, Zygmunt (1992): Mortality, Immortality and Other Life Strategies. Stanford UP, Stanford.

Frisch, Max (1977) [1957]: Homo faber. Ein Bericht. Suhrkamp, Frankfurt am Main

GEO Magazin 6/2000, s. 54-78.

Hefner, Philip (1993): The Human Factor. Evolution, Culture, and Religion. Fortress Press, Minneapolis.

Huizinga, Johan (1940): Homo Ludens. Proeve eener bepaling van het spelelement der cultuur. Willink & Zoon, Haarlem.

Jonas, Hans. (1984) [1979]: Das Prinzip Verantwortung. Versuch einer Ethik für die technologische Zivilisation. Suhrkamp, Frankfurt am Main.

Klein, Stefan (2000): Neuroprothetik: Handschlag mit der Zukunft. GEO Magazin Nr. 6/2000.

Kurzweil, Ray (1999): The Age of Spiritual Machines. When Computers Exceed Human Intelligence. Penguin paperback.

Peacocke, Arthur (1989): The Challenge of Science to Theology and the Church. Teoksessa The New Faith-Science Debate. Probing Cosmology, Technology, and Theology. John M. Mangum (toim.). Fortress/WCC Publications, Minneapolis/Geneva.

Tipler, Frank J. (1994): The Physics of Immortality. Modern Cosmology, God and the Resurrection of the Dead. Doubleday, New York.

Warwick Kevin (2000) http://www.cnn.com/2000/TECH/computing/12/07 /robot.man/index.html.