Kokoukset ja tilaisuudet

Heikki Sipilä:  Merkuriuksen perihelisiirtymän laskemisesta

Taivaanmekaniikan havaintoihin perustuva tutkimus mahdollisti Simon Newcombin 1895 laskelman, että Merkuriuksen periheli etenee 43,37" sadassa vuodessa.

Einstein laski relativistisen lausekkeen perihelikiertymälle 1915 ja sai melko tarkasti saman tuloksen. Sitä on pidetty vahvana yleisen suhteellisuusteorian todisteena yli sata vuotta.

Tuomo Suntola on laskenut, että julkaistut laskelmat Einsteinin lausekkeelle johtavat Merkuriuksen radan kasvamiseen, ja että se lentää radaltaan muutamassa sadassa miljoonassa vuodessa.
Lähde: The Dynamic Universe, luku 1.2.6. https://physicsfoundations.org/data/documents/DU_EN_978-952-68101-3-3.pdf

Tämä huomio tarjoaa haasteellisen tehtävän periheli-kiertymän radiaalisen komponentin tarkkaan laskemiseen yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuen.

Michal Krizek ja Lawrence Somer ovat juuri julkaisemassaan kirjassa käyneet Einsteinin laskeman tuloksen perusteellisesti läpi ja ihmettelevät, kuinka Einstein on päässyt huomattavan vähällä kritiikillä. Laskut viittaavat heidän mielestään siihen, että tehdyt lukuisat approksimaatiot on tehty johtamaan havaittuun tulokseen.
Lähde: Michal Krizek ja Lawrence Somer. Mathematical Aspects of Paradoxes in Cosmology
https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-31768-2

On yllättävää, että aivan perustavaa laatua olevat havainnot ja niiden teoreettinen tarkastelu tarjoavat edelleen haasteita.
 

Matti Taneli: Kant sodasta ja rauhasta

Immanuel Kant (1824–1804), joka oli valistusajan yksi suurimmista filosofeista, oli myös merkittävä oikeutetun sodan teoreetikko. Hän sai vaikutteita filosofiaansa saksalaisilta rationalisteilta G.W. Leibnizilta (1646–1716) ja Christian Wolffilta (1679–1724). Myös englantilainen matemaatikko Isaac Newton (1642–1727) ja ranskalainen kasvatusfilosofi Jean-Jaques Rousseau (1712–1778) vaikuttivat voimakkaasti Kantin ajatteluun.

Useimmat kansainvälisen oikeudenmukaisuusteorian Kant-tutkijat esittävät, ettei Kant ainoastaan ole kannattamatta oikeutetun sodan teoriaa, vaan että hän myös esittää ankaraa kritiikkiä sitä kohtaan. Kant esimerkiksi kritisoi teologi-filosofien Aurelius Augustinuksen (354–430) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) sekä humanisti, kansainvälisen oikeuden perustajan ja luonnonlain pääteoreetikon, Hugo Grotiuksen (1583–1645) näkemyksiä.

Kant esittää teoksessaan Ikuiseen rauhaan (Zum evigen Frieden, 1795), että vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on ajan myötä lakkautettava, koska ”se uhkaa alituisesti toisia valtioita sodalla, kun näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta”

Toisaalta teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Die Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793) Kant toteaa, että ”kansainvälinen oikeus… tulee merkityksettömäksi, jos se tulkitaan oikeudeksi käydä sotaa.” Kant väittää, että ”sotaa (joka on ihmissuvun vitsaus) ei voi lopettaa.” (sic!) Sota on ihmisen sorron suurinta pahuutta” ja ”kaiken hyvä tuhoaja”. ”Sota, kuten antiikin ajan ihmiset sanoivat, kaikesta huolimatta aikaansaa enemmän pahuutta kuin vähentää sitä” Kant näyttää myös väittävän, että sota ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Sota ei ole keino kenenkään edistää omia oikeuksiaan, siksi sota ei saa käydä.

Osaltaan tämän takia monet tutkijat kansainvälisen oikeusfilosofian Fernando R. Tesónin (1950–) tavoin väittävät, että Kant puolusti äärimmäistä pasifismia (extreme pasifism). Mutta tämä näkemys näyttää kuitenkin olevan virheellinen. Nimittäin, jos Kantia pidetään pasifistina, hänen tulisi vastustaa kaikkia sotia, mutta näin ei ole. Kant toteaa kirjoituksessaan Rechtslehre eli Oikeusoppi (1797), että vapailla valtioilla on oikeus käydä sotaa toista valtiota vastaan esimerkiksi aikaansaadakseen yhteiskunnalliset olosuhteet paremmin vastaamaan oikeudenmukaisuutta.

Kant esittää ihmisen palkkaaminen tappamaan tai tapettavaksi on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Tämä ilmaisu ei ole kuitenkaan pasifismia puolustava vaan enemmänkin palkkasoturiutta vastustava. Jos kansalaiset osallistuvat sotilaskoulutukseen turvatakseen isänmaansa ulkopuolista hyökkääjää vastaan, sitä ei näytä voivan pitää Kantin mukaan ihmisoikeuksien vastaisena toimintana.  Näyttää selvästi siis siltä, että hänen mukaansa on olemassa olosuhteita, joiden vallitessa valtiolla on oikeus käydä sotaa eli on olemassa oikeutetun sodan mahdollisuus. Näin ollen Kant edustaa oikeutetun sodan teoriaa eikä ole de facto aito pasifisti.

Kantin näkemyksessä oikeutetusta sodasta voimme erottaa seuraavat käsitteet: Jus ad bellum (oikeus sotaan), jus in bello (oikeus sodassa). Mutta Kant on ensimmäinen merkittävä (oikeus)filosofi, joka painottaa, että oikeutetun sodan perinteessä ei ole käsitelty jus post bellumia (oikeudenmukaisuutta sodan jälkeen). Näiden käsitteiden kriteerejä käsittelen työssäni Kantin esittämän näkemyksen valossa ja vertailen niitä esimerkiksi Thomas Hobbesin ja Hugo Grotiuksen näkemyksiin oikeutetusta sodasta.

Esitelmässäni käsittelen Kantin näkemystä oikeutetun sodan teoriasta ja miten se on sovitettavissa hänen näkemykseensä velvollisuuseettisestä kategorisesta imperatiivista. Analysoin myös Kantin näkemystä pasifismista. Kantia ei voida pitää ”puhdasverisenä” pasifistina, vaikka hän vastustaakin väkivaltaa ja väittää, että sodat voidaan lakkauttaa ja aikaansaada ikuinen maailmanrauha.

Olli Pitkänen:  Esoteerinen ajattelu ja ympäristöfilosofia

Esoteerinen ajattelu (okkultismi, teosofia, alkemia, New Age jne.) on jäänyt perinteisesti vähälle huomiolle akateemisessa maailmassa, ja merkittävä esoterian tutkija Wouter Hanegraaff onkin suorastaan määritellyt esoterian ”valistuksenjälkeisen länsimaisen rationaliteetin poissuljetuksi toiseksi”. Filosofian alalla esoteriasta puhutaan edelleen hyvin vähän, vaikka 1990-luvulta alkaen akateeminen esoterian tutkimus on osoittanut lukemattomilla muilla kentillä (esimerkiksi luonnon- ja ihmistieteiden historia, eri taiteenalat, politiikka jne.) esoteerisen ajattelun vastoin aiempia käsityksiä erittäin merkittäväksi vaikuttajaksi.

Hanegraaffin esoterian määritelmän taustalla oli aiempi Antoine Faivren hahmotelma esoteriasta omana ”ajattelun muotonaan”, joka jakaa piirteitä tieteellisen, filosofisen, taiteellisen ja poliittisen ajattelun kanssa mutta ei palaudu mihinkään näistä. Erityisesti ympäristöfilosofian kannalta kiinnostavaa on kuinka Faivre lukee esoteeriselle ajattelulle ominaisiin piirteisiin käsityksen ”elävästä luonnosta” vastakkaisena valtavirtaisessa länsimaisessa ajattelussa vakiintuneelle erottelulle elottomaan ja elolliseen luontoon ja tähän kuuluvaan luonnon hahmottamiseen ensisijaisesti kausaalis-mekaanisen selittämisen kautta. Samoin Faivre katsoo esoteerisen ajattelun leimalliseksi piirteeksi mielikuvituksen keskeisen roolin materiaalisen ja henkisen välittäjänä – mielikuvitus ei ole vain ”pään sisällä”, vaan sillä on keskeinen ontologinen rooli.

Myös viimeaikaisessa ympäristöfilosofiassa pyritään usein klassisten modernien dualististen asetelmien, kuten ihminen-luonto, elollinen-eloton, subjekti-objekti jne. ylittämiseen tai ajattelemiseen radikaalisti uudella tavalla. Yhteydet esoteeriseen ajatteluun ovat sitä tuntevalle paikka paikoin hyvin ilmeisiä sekä itse nykyaikaisessa ympäristofilosofiassa että sen monilla sen keskeisillä vaikutteilla, kuten Friedrich Schellingillä, Henri Bergsonilla tai Gilles Deleuzella (aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Glenn Alexander Magee, Sean McGrath, John Ó Maoilearca ja Joshua Ramey).

Argumenttini on erityisesti metafilosofinen sekä tieteensosiologinen. Esoterian asema ”järkevän ajattelun” poissuljettuna toisena on tehnyt siitä tiedemaailman (ehkä aivan erityisesti filosofian) itseymmärryksessä eri tavoin aktiivisesti torjuttua, vaikka tosiasiallisesti ratkaisuja erilaisiin perustavanlaatuisiin tieteellisiin ja filosofisiin ongelmiin on haettu toistuvasti juuri esoterian kentältä, usein yhteistyössä esoteristien kanssa. Tuon esille millä tavoin nykyaikaisen ympäristöfilosofian kysymyksenasettelut heijastavat laajemminkin esoteerisen ja filosofisen ajattelun välisiä jännitteitä sekä millä tavoin näiden jännitteiden täsmällisempi ymmärtäminen voisi olla hyödyksi erityisesti ympäristöfilosofian kentällä. Käytän esimerkkinä Sean McGrathin tulkintaa Jane Bennettin teorian ja käytännön välisen dualismin ylittämiseen pyrkivästä ympäristöfilosofiasta olennaisesti alkemistisena harjoitteena.

Eki Laitila: Systeemitiede ja luonnonfilosofia

Esittelen systeemifilosofisen lähestymistavan, ”metasysteemin”. Se perustuu kahdeksaan pääteemaan (A-H). Valitut symbolit muodostavat koherentin kehyksen ihmisen ymmärrykselle. Tämä ”primeval atom”- metamalli liittää luonnonfilosofian peruskysymykset tieteen syvimpiin haasteisiin.

Kauneusihanne (A) toimii ohjaavana periaatteena, kysyen, mikä on todellisuuden tarkoitus ja miten ymmärrämme sen. Tieteen keskeisimmät haasteet (B) käsittelevät universaaleja ja partikulaarisia muotoja, duaalisuutta ja systeemisyyttä. Maailmanselitys (C) rakentuu havaittavuuden, kompleksisuuden, historiallisuuden ja elinkaaritulkintojen varaan, kun taas Kaikenteoria (D) tarjoaa ajattelun arkkitehtuurin, joka esitellään kirjassani tekoälydialogeina. Esimerkiksi metafysiikka aloittaa olettamuksista kohteenaan systeemiala, josta kybernetiikka antaa tulkintoja filosofialle  päättymättömään semiotiikkaan parantamaan tietoisuutta.

Onnistumisten teoria (E) tarkastelee emergenssiä, kestävää kehitystä ja kansakuntien menestymisen taustatekijöitä. Super-viestintä (F) tutkii piilosemantiikkaa ja nopeaa tiedon omaksumista sekä IT-ilmaisuja. Inhimillisyys nostaa päätään tiedostumisena integroitumisen muodoissa (G), politiikassa ja johtajuudessa. Lopuksi Tavoitteellisuus (H) korostaa liikkeen merkitystä: "emme voi astua samaan virtaan kahdesti."

Haluan esitellä prototyypin tieteenfilosofiasta 2.0, joka lähti liikkeelle tutkimuksesta "Science 2.0: International Federation for Systems Research, 2013." Se lisää empiirisen tutkimuksen keinovalikoimaan metafysiikan, kontekstillisuuden ja havainnoijan uuden roolin, liittäen systeemiajattelun tieteen kriteereihin, mikä avaa uusia mahdollisuuksia ymmärtää kompleksista yhteiskuntaamme, jonka ei pitäisi olla kone, vaan adaptiivinen, oppiva systeemi.

Otto Romanowski: Tietokonemusiikki ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Esittelen aluksi lyhyesti sähkö- ja tietokonemusiikin historiallisia perusteita. Kuinka vanhaa on sähkömusiikki? Tarvitaanko tietokonemusiikin säveltämiseen tietokonetta ja kukahan mahtaa olla nimekkäin ja tunnetuin tietokonsäveltäjä? Miten tietokonemusiikki määritellään? DAW kotikäytössä. Tutustumme tietokoneen eri käyttötapoihin musiikin tuottamisessa, esittämisessä sekä säveltämisessä. Mitä hyötyä on AI:stä?

Teemailta: Raimo Tuomelan filosofiasta

Pekka Mäkelä: Kuka oli Raimo Tuomela

Ilkka Niiniluoto: Tuomelan kausaalinen sisäinen realismi

Raimo Tuomela teki varhaiset työnsä Jaakko Hintikan työryhmässä tieteenfilosofiasta väitöskirjoissa The Application Process of a Theory (Helsinki, 1968) ja Auxiliary Concepts within First-Order Scientific Theories(Stanford, 1969), joissa hän tutki teoreettisten käsitteiden määriteltävyyttä ja niiden käytön metodologisia hyötyjä deduktiivisessa päättelyssä. Nämä tulokset yhdessä tieteellisten selitysten rakennetta koskevien tutkimustensa kanssa Tuomela kiteytti teoksessa Theoretical Concepts (1973) ja Ilkka Niiniluodon kanssa kirjoitetussa teoksessa Theoretical Concepts and Hypothetico-Inductive Inference (1973). Wilfrid Sellarsilta ja Hilary Putnamilta saatujen vaikutteiden pohjalta Tuomela kehitti teoksissa Tiede, toiminta ja todellisuus (1983) ja Science, Action, and Reality (1985) omaperäisen tieteellisen realismin versionsa, ”kausaalisen sisäisen realismin”, jossa hylätään ”annetun myytin” ontologiset, episteemiset ja lingvistiset versiot ja totuus on selittämisen käsitteen avulla eksplikoitava episteeminen käsite. Olemassaoloa koskevat kysymykset ratkeavat parhaiten selittävien tieteellisten teorioiden avulla, sillä scientia mensura –periaatteen mukaan ”tiede on kaiken olevaisen mitta”. Näistä lähtökohdista Tuomela asettui tiukasti puolustamaan tieteellistä maailmankatsomusta, jossa tiede erotetaan pseudotieteistä ja esitieteistä. Tuomelan järjestelmän eroja muihin tieteellisen realismin muotoihin voi löytää hänen ontologiastaan, joka hyväksyy vain kausaalisesti vaikuttavia partikulaarisia yksilöolioita ja hylkää Popperin maailma 3:n abstraktit oliot, sekä episteemisestä totuus-käsitteestä. Myöhemmissä töissään Tuomela ei enää osallistunut debattiin tieteellisestä realismista vaan keskittyi tutkimaan sosiaalisen toiminnan luonnetta. 

Gabriel Sandu: Raimo Tuomela´s analysis of joint intentions

 Maj Tuomela: Walking and talking in the we mode

Mirja Hartimo: Husserlin matematiikan filosofia

Edmund Husserl (1859-1938) on yleisesti tunnettu fenomenologisen filosofian isänä. Tässä esitelmässä pyrin antamaan yleistajuisen kuvan Husserlin fenomenologisesta matematiikan filosofiasta. Esittelen ensin Husserlin fenomenologisen menetelmän ja sen, miten Husserl itse sovelsi menetelmää aikansa matematiikkaan. Lopuksi luonnostelen sitä, miten fenomenologinen menetelmä on sovellettavissa matematiikan käytäntöön nykyisin.